Historiikki

© Lea-Elina Nikkilä
ISBN 978-952-93-0504-9
Taitto: Tapio Mattlar / Vuorenkylän tietotupa Kannen suunnittelu: Terhi Salomaa Paino: Jyväskylän yliopistopaino, 2012

Lea-Elina Nikkilä

LEIVONMÄEN KANSALLISPUISTO
- KESKISUOMALAISEN LUONNON PIKKUJÄTTILÄINEN -

Kurki ja kuokka -hanke Seuna ry
2012

KURKI JA KUOKKA -
LEIVONMÄEN KANSALLISPUISTON SUOJELUN VAIHEET

Tässä lyhyessä historiikissa kuvaan nykyisen kansallispuistoalueen suojelun vaiheita 1940-luvulta tähän päivään. Näkökulmani on paikallinen, osin henkilökohtainen. Suojelualueella oli ratkaiseva rooli, kun parikymmentä vuotta sitten tein päätöksen muuttaa Leivonmäelle. Siitä asti olen ollut mukana edistämässä luonnonsuojelua - Haapalehdon tilan osalta maanomis- tajana ja työn puolesta Leivonmäen kansallispuiston kehittämishankkeissa. Leivonmäen kansallispuiston historiikin runko rakentui lehtijutuista. Niiden lisäksi olen käyttänyt virallisia asiakirjoja, joita on laadittu niin paikallisella, maakunnallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Erityisen tärkeitä kokonaiskuvan muodostumiselle ovat olleet haastattelut ja kirjalliset kom- mentit.

Olen tullut samaan johtopäätökseen kuin Kimmo Saaristo, joka kirjoittaa tutkimuksessaan "Avoin asiantuntijuus", että luonnonsuojelukiistoissa on mediajulkisuuden hyväksikäytöllä ollut suuri merkitys. Hänen mukaansa eri osapuolet ovat aktiivisesti hyödyntäneet julkisuutta, mikä on saattanut kärjistää kiistoja osapuolten välillä. Kun luonnonsuojelusuunnitelmia on moitittu huonosta tiedottamisesta, on ilmeistä, että maanomistajien lisäksi myös media on ollut puutteellisen tiedon varassa ja väärinkäsityksiä on syntynyt helpommin. Sen sijaan suojelun edetessä maanomistajan ja viranomaisen usein sopimalla tehdyistä kaupoista tai maanvaihdoista ei ole juurikaan uutisoitu, joten ulkopuolisten mielikuvat prosesseista saattavat olla todellisuutta kielteisempiä.

Maa- ja metsätaloudesta toimeentulonsa saavat maanomistajat ovat voimakkaimmin vastustaneet luonnonsuojeluhankkeita - varsinkin, jos maat on hankittu valtion omistukseen, kuten kansallispuistoja perustettaessa. Minna-Maria Vehkala ja Arttu Vainio tutkimuksessaan "Luonnonsuojelun yhteiskunnallinen ulottuvuus" toteavat, että heidän haastatellessaan maanomistajia useimmat suhtautuivat luonnonsuojeluun periaatteessa myönteisesti. Maanomistukseen liittyy kuitenkin voimakkaita tunnearvoja erityisesti, jos maa on perittyä, esi- isiltä saatua.

Leivonmäellä suojelualueiden hankinnassa korostui valtion kanssa tehtävien kauppojen erityispiirre, pakkolunastuksen mahdollisuus. Leivonmäen kunnan maiden pakkolunastus 1980-luvun alussa sai mediassa valtavasti huomiota. Monien vaiheiden jälkeen kansallispuisto perustettiin vuonna 2003 ja Leivonmäki sai paljon myönteistä julkisuutta - jopa

kunnan nimi kelpasi ensimmäistä kertaa kansallispuiston nimeksi. Kuntaliitoksen jälkeenkin nimi elää.

JOUTOMAASTA METSÄMAAKSI

Soita pidettiin pitkään taloudellisesti niin arvottomina, ettei niiden suojeluun ollut tarvetta kiinnittää erityistä huomiota. Suomessa ensimmäiset soiden ojitukset tehtiin jo nälkävuosina, tavoitteena saada uutta peltoa ja torjua hallaa. Leivonmäellä Rutajärven pinnan laskut 1800-luvulla tavoittelivat samaa päämäärää, Haapasuosta ja rantaluhdista toivottiin lisämaata pel- toviljelyyn.

Varhaisimmat dokumentoidut ojitussuunnitelmat Leivonmäen kunta teki Haapasuolle 1930-luvun alussa, kun työttömyyslautakunta tilasi kuivattamissuunnitelman. Kunnan suunnitelmissa oli yli kolmensadan hehtaarin ojittaminen Haapajärven itäpuolella. Hankkeelle ei kuitenkaan myönnetty valtion tukea, koska ojitusta pidettiin kannattamattomana. Haapasuon luonnontilan tuhoutuminen lienee tuolloin ollut hyvin lähellä.

Järjestelmällinen metsäojitus alkoi 1900-luvun alussa valtion mailla ja muutaman vuosikymmenen jälkeen valtion tuella yksityismailla. 1960-luvulla koneellinen soidenojitus metsänkasvatusta varten lisääntyi voimakkaasti. Se muutti dramaattisesti monien soiden vesitaloutta ja luonnontilaa ja vaikutti myös nykyisen kansallispuiston alueen suoluontoon.

HAAPASUO VÄLTTI ALKON

Laajamittaisia polttoturpeen tuotantosuunnitelmia käynnistettiin Suomessa sodan aikana, kun öljystä oli kova puute. Kun Oy Alkoholiliike Ab:n tytäryhtiö Puukemia Oy etsi 1940-luvun puolivälissä sopivaa suota hydroturvetuotantoon, oli Leivonmäeltä tutkittavana Haapasuo, Kivisuo ja Höystösensuo. Kivisuo valittiin tuotantoon siksi, että se sijaitsi lähimpänä Päijännettä, jota pitkin turve oli tarkoitus kuljettaa proomuilla Rutalahdesta Heinolaan. Toinen syy oli se, että Kivisuon turpeella oli todettu olevan paras polttoarvo.

Puukemia Oy:n tarkoituksena oli harjoittaa kemiallista puunjalostusta ja väkiviinan valmistusta. Professori Ant-Wuorinen oli kehittänyt Oulun koetehtaalla testatun puunsokeroimis- menetelmän. Heinolan Hevossaaressa oli tarkoitus käynnistää täysimittainen teollinen toiminta. Suunnitelmissa oli valmistaa väkiviinaa, puusokeriliemestä ravintotarkoitukseen rypälesokeria sekä jalostaa puun sokeroinnista jäävää ligniiniä. Kivisuolta oli tarkoitus nostaa polttoturvetta Heinolan tehtaan lisäksi myös Rajamäen tehtaiden tarpeisiin.

Puukemia Oy:n pöytäkirjassa kesäkuulta 1945 todetaan, että edellytykset turpeen nostolle, sen käytölle omassa tuotannossa sekä myös sen myynnille ovat Kivisuolla olemassa. Jo samana vuonna käynnistyi Kivijärven tyhjennystä varten joen ruoppaus.

Rakennettiin teitä, tehtiin hakkuita ja valmisteltiin suota turpeennoston aloittamiseksi. Muutaman kilometrin päähän turvekentiltä, Rutajärven hiekkarannan läheisyyteen, aloitettiin Selänpohjan asuntoalueen rakentaminen; kahdeksan asuinrakennusta, teknisen johtajan ja toimistopäällikön asuinrakennukset sekä iso "miljoonasauna". Saunan vieressä aivan Ruta- järven rannassa sijaitsi "Kivisuon kasino". Myöhemmin purettua rakennusta paikkakuntalaiset muistelevat käytetyn lähinnä naisten ja miesten voimistelusalina.

Arkkitehti Erkki Huttusen suunnitteleman funkkistyylisen ruokala- ja korjauspajarakennuksen lisäksi Kivi- suolle, turvekenttien läheisyyteen, rakennettiin nopeassa tahdissa konttori, kuusi sesonkityöväen rakennusta, sauna, pesutupa ja poliisiputka. Rakennustoiminta toi tullessaan syrjäiselle kylälle paljon työmahdollisuuksia. Neljäntoista kilometrin pituinen tie tehtiin Kivisuolta Rutalahteen, jotta turpeen kuljetus kuormautoilla kuivauskentiltä Päijänteen rantaan proomuihin lastattavaksi sujuisi tehokkaasti. Lisää tehokkuutta kaavailtiin saatavan tien viereen suunnitellun ilmaradan avulla, jota varten ehdittiin jo lunastaa leveä maa-alue. Lisäksi ra- kennettiin kansakoulu sekä vedettiin sähkö- ja puhelinlinjoja.

Kivisuon turvetuotannon käynnistyessä perustettiin Leivonsuo Oy vuonna 1949. Työtä tehtiin heti ensimmäisenä kesänä kolmessa vuorossa ja palkkalistoilla oli heinäkuussa 252 henkilöä. Varsinainen tuotanto käynnistyi vuonna 1950. Vuonna 1954 polttoturvetuotanto Kivisuolla päätettiin lopettaa kannattamattomana. Ilmarataa ei koskaan ehditty rakentaa.

Metsänhoitaja Ilmari Blomroosin aloitteesta Kivisuon turvekentillä aloi- tettiin vuonna 1958 Metsähallituksen ja Metsäntutkimuslaitoksen yhteistyö- sopimuksen pohjalta "lannoitus- ja ve- sitystutkimus", josta vastasi professori Olavi Huikari. Niissä selvitettiin männyn lannoitustarvetta, tutkittiin hivenlannoitusta, tehtiin männyn kylvön ja istutuksen sekä fosfori- ja kaliumlannoitelajien vertailua. Rakennukset siirtyivät ensin Ammattien edistämislaitoksen, sitten Työtehoseuran ja Jyväskylän ammatillisen aikuiskoulutuskeskuksen käyttöön. Kivisuolla koulutettiin rakennus- ja maanraken- nusalan ammattilaisia ja viimeisimpänä siviilipalvelusmiehiä.

1960-LUVULLA HERÄTTIIN SUOJELUUN

Haapasuo tunnettiin jo 1960-luvulla luonnoltaan poikkeuksellisen hienona, kansainvälisestikin arvokkaana ja monimuotoisena keidassuona. Vaikka Haapasuo täpärästi säästyi luon- nontilaisena ensimmäisestä sodanjälkeisestä turvetuotannon aallosta, energiakriisin synnyttämästä toisesta polttoturpeen noston lisääntymisestä se ei enää selvinnyt. Pelastukseksi ei riittänyt, että Haapasuo oli merkitty Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen ja Suoseuran asettaman toimikunnan tekemään Etelä-Suomen valtionmaiden soidensäilytyssuunnitelmaan vuonna 1966. Tämä oli ensimmäinen pelkästään soiden suojeluun pureutunut ohjelma, joka sisälsi runsaat 200 suoaluetta.

Leivonmäen kunta oli vuosien 1958-60 aikana kaivattanut hätäaputöinä valtaojan Haapasuon keskellä olevasta Haapajärvestä Iso-Valkeisen kautta Rutajärveen. Koska Haapajärvi sijaitsee vedenjakajalla, siihen ei luonnostaan tullut eikä siitä lähtenyt vesiuomia. Kun järven pintaa laskettiin metrillä, alkoivat vaikutukset näkyä niin järvessä kuin ympäröivällä suolla. Kun rannat sortuivat veteen, se muuttui sameaksi ja järveen muodostui isoja "turvesaaria". Suon pinnan kuivuminen vaikutti kasvillisuuteen ja puusto lisääntyi. Myös reuna-alueiden metsäojitukset vaikuttivat suon vesitalouteen.

Haapasuon suojelun edellyttämiin toimiin ryhdyttiin aktiivisesti heti 1970-luvun alussa. Haapasuo oli esillä suojelukohteena Keski-Suomen seutukaavaliiton laatimassa run- kokaavassa 1971 ja luonnonsuojelusuunnitelmassa 1972. Keski-Suomen seutukaavaliiton laatiman luonnonsuojelusuunnitelman alueinventointi nimesi Leivonmäeltä seuraavat kohteet: Rokasuo Etu-Ikolassa (aarnialue), Iso-Säynätjärven etelärannalla oleva entinen saari (aarnialue), Haapasuo (aarnialue ja puistometsäkohde), Rutajoen rannat Rutalahdessa (puistometsäsuojelu), Rutajärven puistometsä, Kuhasenmäen tienvarren leppälehto (biologinen suojelukohde) ja Viisarinmäki-Rutalahti-Kivisuon tienvarsi (maiseman suojelu). Metsähallitus oli rauhoittanut Rutajärven luonnonhoitometsäksi 230 hehtaaria valtion maita.

Vuonna 1973 sisäasianministeriön alainen Ympäristönsuojelun neuvottelukunta esitti Rutajärven-Haapasuon kansallispuiston perustamista ja samana vuonna alue oli mukana kan- sainvälisessä soidensuojeluohjelmassa Project Telmassa. Saman vuoden keväänä valtio jätti maanomistajille ostotarjoukset ja käynnisti tilakohtaiset neuvottelut noin 1 500 hehtaarin aarnialueen perustamista varten. Kunnan omistuksessa tästä alasta oli 394 hehtaaria. Vielä runkokaavassa aluetta suunniteltiin 3 000 hehtaarin suuruiseksi, mutta parissa vuodessa suun- nittelualue pieneni puoleen ja osalle suota suunniteltiin turvetuotantoa. Kiinnostavaa oli, että samassa neuvottelukunnan esityksessä mainittiin myös Suonteen kansallispuisto, joka kuitenkin nopeasti poistui listoilta.

KURKI VAI KUOKKA - KIIVAS KAMPPAILU SUOSTA

"Leivonmäellä vastustetaan jyrkästi Rutajärven-Haapasuon kansallispuis- tohanketta" otsikoi Joutsan Seutu jut- tunsa Leivonmäen kunnanvaltuuston kokouksesta kesällä 1973. Uutisessa mainitaan, että puistorajauksen sisälle jäisi 4 000 hehtaaria eli yli 10% Leivonmäen kunnan pinta-alasta. Kunnanvaltuusto korosti lausunnossaan, että alueen sisälle jäävät kunnan par- haat sora-alueet ja että Vapon Haapasuolla valmistelema turvetuotanto ja Leivonmäen ammatillisen kurssikeskuksen turvealan koulutus tarvitsevat koko Haapasuon kehittämistään varten. Kunta oli huolestunut verotulojen kehittymisestä, sillä kansallispuiston alueelta niitä ei kertyisi. Valtion yksityisille tarjoama hinta kansallispuistoon liitettävistä maista oli liian alhainen. Lopuksi vielä korostettiin, että kunnanvaltuusto vastustaa jyrkästi kaikkia pakkolunastukseen viittaavia menettelytapoja.

Maakuntalehti Keskisuomalainen uutisoi maaherran kuntavierailua ja kysyi jutussaan syksyllä 1973: "Tehdäänkö leivonmäkisistä tulevaisuudessa puistosetiä ja -tätejä?" Maa- herra Artturi Jämsén lupasi vielä tarkentaa kansallispuistosuunnitelmaa ja huomioida kunnan mielipiteen asiaan. Ympäristönsuojelun tarkastaja Risto Palokangas oikaisi hankkeesta syntyneitä väärinkäsityksiä ja totesi, että soranottoa voidaan Harjunlahdessa jatkaa ja aluerajausta pienentää.

Vuonna 1974 valtioneuvosto asetti kansallispuistokomitean laatimaan selvitystä uusien kansallispuistojen perustamisesta. Osana laajaa selvitystä käynnistyi Leivonmäen kansallis- puiston yleissuunnitelman laatiminen, josta vastasivat Keski-Suomen seutukaavaliitto ja Suomen Akatemia. Pekka Borgin johdolla viisi eri alojen asiantuntijaa muodosti ryhmän, joka jalkautui kokoamaan suunnitelmaa. Siinä käsiteltiin alueen ilmastoa, hydrologiaa, kasvillisuutta ja eläimistöä, eri osien ominaispiirteitä, maankäyttöä, maanomistusta ja paikallista väestöä, luonnon kulutuskestävyyttä sekä talousmaantieteellistä vaikutusaluetta. Lisäksi pohdittiin kansallispuiston tavoitteita ja soveltuvuutta erilaisiin käyttötarkoituksiin, rajausta ja vyöhy- kejakoa.

Haapasuon itäosan kohtalo sinetöitiin ensimmäiseksi. Jo vuonna 1973 oli Valtion Polttoainetoimisto VAPO tehnyt turvevarauksen Haapasuolla. Keski-Suomen läänin maaherra Artturi Jämsén ja Vapo Oy:n pääjohtaja Kosti Ranta neuvottelivat sopimuksen Haapasuon käytöstä. Haapasuon itäosa siirtyi Vapo Oy:n turvetuotantoalueeksi ja suon länsiosa luonnonsuojelun piiriin. Vapo Oy:n turvetuotanto aloitettiin vuonna 1975 Haapasuolla 58 hehtaarin tuotantoalalla. Asiaa valmistelleen kauppa- ja teollisuusministeriön alaisen suoryhmän ehdotuksessa Vapolle varattiin Haapasuosta 330 hehtaaria ja suojeluun jätettiin 660 hehtaaria.

"LEIVONMÄEN KANSALLISPUISTO"
- NIMI LANSEERATAAN

Haapasuo sisältyi vuonna 1975 val- mistuneeseen Keski-Suomen Soidensuojelusuunnitelmaan ja samana vuonna julkaistiin Leivonmäen kansallispuiston yleissuunnitelma. Haapasuota suunnitelmassa kuvattiin seuraavasti: "Suolla on säilynyt erämaaluonnon leima, koska alue on suhteellisen laaja, suon ympäristön metsäsaarekkeet ovat useissa kohdin runsaspuustoiset ja ehjät... Suon sisäosissa ovat maisemallisesti hallitsevia avoimet nevat, joita elävöittävät maisemasaarekkeet ja länsiosissa suon pinnan kermimuodostumat."

Leivonmäellä suunnitelma herätti paljon keskustelua. Koettiin, ettei paikallisia tahoja oltu riittävästi kuultu ja että suunnittelualue on liian suuri. Joutsan Seutu otsikoi: "Kansallispuisto jyrää Leivonmäelle?" "Paljoon on Leivonmäellä varmasti varauduttu, mutta tuskin sentään alueluovutusten lisäksi vielä turvaamaan elintasoihmisten luonnonrauhaisaa ravitsemusta." Kommentin syynä oli se, että suunnitelma kiinnitti huomiota alueen riittämättömiin majoitus- ja ravitsemispalveluihin, joita kansallispuistoon tulevat matkailijat tarvitsevat. Niiden kehittämiseen arveltiin tarvittavan aluksi kunnankin panostusta.

Kansalaisopisto järjesti Leivonmäellä tilaisuuden, jonka ykkösaiheeksi nousi tietysti kansallispuisto. Kunnanhallituksen puheenjohtaja Heikki Häkkinen luetteli kuudellekymmenel- le paikalla olleelle lukuisia syitä, joiden vuoksi puiston perustaminen tulee estää. Hän arvioi, että Haapasuo tarjoaisi turveteollisuuden puitteissa kaikkiaan sata työpaikkaa. Paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen sihteeri rehtori Seppo Solanti pahoitteli, että kuntalaisten ja luonnonsuojelun välille oli syntynyt syvä ristiriita. Kaakkoisen Keski-Suomen luonnonsuoje- luyhdistys oli juuri perustettu ja sen keskeisiksi toimintalinjoiksi oli valittu luontoretkien järjestäminen, kansallispuistoasian tutkiminen, luonnonsuojeluvalistuksen antaminen ja yleisöti- laisuuksien järjestäminen.

Joulun alla vuonna 1975 Leivonmäen kunnan lähetystö vieraili maa- ja metsätalousministeriössä. Se esitti useita suojelupyrkimyksiä kritisoivia lausuntoja, joista tärkeimpänä oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuuselan laatima, erittäin voimakkaasti suojelua vastustava lausunto. Kunnanvaltuuston lausunnossa arvioitiin turvetuotannon voivan tuoda kuntaan jopa yli 60 työpaikkaa. Suojelun arvioitiin vaarantavan turvetuotannon lisäksi myös Leivonmäen ammatillisen kurssikeskuksen toiminnan.

MONENLAISIA MIELIPITEITÄ

Vuosi 1976 oli valtakunnallinen soidensuojeluvuosi, jolloin soidensuojelusta ja sen kiireellisyydestä keskusteltiin paljon julkisuudessa. Samana vuonna julkaistiin Kansallis- puistokomitean mietintö, jossa esitettiin Haapasuon ja muiden suojeluun suunniteltujen yksityismaiden hankkimista valtiolle ja Rutajärven-Haapasuon kansallispuiston perustamista vuoteen 1992 mennessä noin 2 500 hehtaarin alueelle, josta valtio omisti silloin noin 1 100 hehtaaria. Kuitenkin jo kansallispuistosuunnitelman teko oli herättänyt Leivonmäellä paikalli- sissa asukkaissa epäluuloja ja arvailuja, joita suunnittelijat eivät riittävästi ennakoineet. Maanomistajat vastustivat sekä suojelua että maan myymistä valtiolle ja näkemykseen yhtyivät myös kunnan päättäjät.

Risto Cajander oli yksi Leivonmäen kansallispuistosuunnitelman tekijöistä ja hän kirjoitti Keskisuomalaiseen laajan artikkelin hankkeesta. Hän painotti, että kansallispuistoon liitet- tävien yksityisten omistuksessa olevien alueiden hankinnasta tulee sopia hyvässä hengessä ja niistä pitää maksaa nopeasti käypä korvaus tai osoittaa vaihtomaita lähialueilta.

Jutun loppuun oli lehden toimitus lisännyt: "Edellä oleva artikkeli on kirjoitettu huomioiden lähinnä luonnonsuojelun näkökohdat. Toimitus antaa mielellään palstatilaa Leivonmäen kansallispuistosuunnitelmaa käsitteleville mahdollisesti myös muunlaisille kannanotoille ja mielipiteille." Yleisönosastokirjoituksia olikin runsaasti. Haapasuon suojelun puolesta ottivat kantaa yliopistoväki, kuten Antti. U. Arstila, Martti Linkola, Jussi Viitala ja Veli Saari. Puheenvuoroissaan kansallispuistohankkeen taustoja selvittivät seikkaperäisesti Kirsti Krogerus, Jukka Linko, Martti Salminen ja Risto Palokangas.

Helmikuun alussa vuonna 1977 keskusteltiin taas kansallispuistohankkeesta, kun Keski-Suomen Seutukaavaliiton suojelu- ja virkistysalueseutukaavaan ehdotettiin Rutajärven -Haapasuon kansallispuistoa. Hankkeen ohjeellisena toteutumisaikatauluna pidettiin 30 vuotta. Asian tiimoilta järjestetyssä tilaisuudessa paikalla olleet Leivonmäen kunnanhallituksen puheenjohtaja Heikki Häkkinen, koko kunnanhallitus sekä kolmisenkymmentä maanomistajaa suhtautuivat jyrkän kielteisesti suunnitelmaan. Seutukaavaliitosta paikalla olivat seu- tukaavajohtaja Martti Ahokas, seutukaava-arkkitehti Risto Vuolle-Apiala ja seutukaavatutkija Martti Salminen.

Kunnanvaltuuston lausunnossa edellytettiin täysimääräistä korvaus- ta tulonmenetyksille niin verotuloissa, maa- ja metsätaloudessa kuin huvilarakentamisessa, soranotossa ja turvetuotannossa. Kunnan laskelmien mukaan Haapasuo-Rutajärven kansallispuiston osuus olisi noin 4,2-6,3 miljoonaa markkaa (0,7-1,1 miljoonaa euroa). Myös Metsähallitus vastusti kansallispuiston perustamista ja ilmoitti sen vievän paikkakunnalta 9 työpaikkaa. Saman verran arvioitiin menetettävän työpaikkoja myös muualta metsätaloudesta.

SURUA JA SUURIA PÄÄTÖKSIÄ

Vaikka luonnonsuojelu synnytti paikkakunnalla voimakkaita tunteita, suurta surua aiheutti myös turvetuotannon alkutaival Haapasuolla. Maaliskuun alussa 1977 vajosi telaketjutraktori suohon vieden mennessään kaksi paikkakuntalaista, perheellistä miestä. Venäläisvalmisteisessa, Vapo:n omistamassa ja 13,5 tonnin painoisessa työkoneessa ei ollut kattoluukkua, joten pelastautumismahdollisuudet olivat olemattomat. Kone upposi nopeasti viisi metriä syvään suonsilmäkkeeseen ja tapaus havaittiin vasta parin tunnin kuluttua, kun paikalla oli näkyvissä enää koneen nokka.

"Kamppailu Haapasuosta on kes tänyt kohta kymmenkunta vuotta. Rat kaisun hetket ovat kohta käsillä. Lää ninhallituksen määräämä kuuden kuukauden toimenpidekielto raksuttaa kuin aikapommi." Risto Palokangas. Puheenvuoroja, KSML 3.11.1979

Erimielisyydet Haapasuon kohtalosta kärjistyivät Leivonmäen kunnan ja valtiovallan välillä avoimeksi konfliktiksi, kun keväällä 1979 valtioneuvosto vahvisti soidensuojelun perus- ohjelman, johon Haapasuokin kuului. Kesällä heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina 18.6. kello 9 alkaneessa Leivonmäen kunnanvaltuuston kokouksessa päätettiin kuitenkin käyn- nistää kunnan omistaman Haapasuon ojitukset.

Kokouksessa paikalla ollut emäntä Anja Pailio teki valituksen kunnanvaltuuston ojituspäätöksestä lääninoikeudelle. Uuden Suomen haastattelussa Pailio totesi, etteivät kuntalaiset uskaltaneet ääneen puolustaa Haapasuon suojelua. Kunnan miehiä pelättiin pienessä pitäjässä. Hän totesi, että suojelupäätöksen vaikutuksista liikkui monia vääriä tietoja, jotka aiheuttivat epävarmuutta maanomistajissa. Vaikka valitus myöhemmin hylättiin, sen joh- dosta ehdittiin saada voimaan ojituksille toimenpidekielto ja lopulta käyntiin pakkolunastus. Jyväskylän seudun luonnonsuojeluyhdistys luovutti ensimmäisen ympäristöpalkintonsa Anja Pailiolle aktiivisesta toiminnasta Leivonmäen Haapasuon suojelun hyväksi vuonna 1981.

Mediassa asiaa käsiteltiin ahkerasti. Keskisuomalainen otsikoi: "Haapasuolle ojituskielto" ja kirjoitti, että "kunnan haluamat työpaikat ja valtion suunnittelema luonnonsuojelu iskevät voimakkaasti yhteen Leivonmäen Haapasuolla." Maa- ja metsätalousministeriö ilmoitti ryhtyvänsä kiireellisiin toimiin kunnan omistaman alueen pakkolunastamiseksi valtiolle. Kunta painotti ojituspäätöksessään ennen kaikkea turvetuotannon luomia uusia työpaikkoja, joita arveltiin syntyvän 35.

Lehtien yleisönosastoissa käytiin vilkasta keskustelua suojelun puolesta ja sitä vastaan. Erkki Lindell kirjoitti, että "Leivonmäelle Haapasuo on sijainniltaan ja ominaisuuksiltaan keskeinen energia- ja raaka-ainevarasto. Vapolla on jo 300 hehtaaria hyödynnettävänä ja 400 hehtaaria lisää toisi tietyn jatkuvuuden ja järkevyyden toiminnalle." Jussi Viitala vastasi Lindellin kirjoitukseen, että "meillä on paljon ihmisiä, joille kaikki suot ovat viheliäisiä vastuksia ja parhaimmillaan vain energia- ja raaka-ainevarastoja."

"Haapasuon tuho olisi menetys sen arvokkaan kasviston ja ja eläimistön vuoksi. Haapasuon lisäksi muita laajoja maisemallisesti vaikuttavia suoalueita on Keski-Suomessa enää läänin pohjoisrajoilla." Kirsti Krogerus. Puheenvuoroja, KSML 8.10.1979

PAKKOLUNASTUS JA HINTA

Haapasuon suojelussa 1970 -luvul- ta alkaen keskeisessä roolissa oli läänin luonnonsuojelutarkastaja Risto Palo- kangas. Loppuvuodesta 1979 hän kir- joitti Keskisuomalaisessa, että "kamp- pailu Haapasuosta on kestänyt kohta kymmenkunta vuotta. Ratkaisun hetket ovat kohta käsillä. Lääninhallituksen määräämä kuuden kuukauden toimenpidekielto raksuttaa kuin aikapommi. Viimekätisen ratkaisun suon käytöstä tekee valtioneuvosto, joka jo kerran soidensuojelun kiireellisen perusohjelman hyväksyessään tuli päättäneeksi Haapasuon suojelusta." Kansallispuiston perustamisvaiheessa 2000-luvun alussa Palokangas toimi Keski-Suomen ympäristökeskuksen johtajana.

Vuoden 1980 alussa maa- ja metsätalousministeriö vetosi vielä Leivonmäen kuntaan vapaaehtoisen rauhoittamisen puolesta. Keskisuomalaisen haastattelussa Leivonmäen kunnan- hallituksen puheenjohtaja Heikki Häkkinen toteaa, että kunta on valmis neuvottelemaan suon luovuttamisesta, mikäli valtio osoittaa tilalle 35 työpaikkaa. Kun kunnanhallitus käsitteli vielä asiaa, se päätti lähettää kirjelmän maa- ja metsätalousministeriöön. Työpaikkojen lisäksi se pyysi ministeriötä ryhtymään toimenpiteisiin vaihtokaupan järjestämiseksi siten, että jokaista rauhoitettua hehtaaria kohti kunta saisi kaksi hehtaaria vaihtomaata muualta.

Lääninhallituksen asettama Haapasuon länsiosan puolen vuoden toimenpidekielto päättyi, kun 6.3.1980 valtio pakkolunasti noin 500 hehtaarin alueen luonnonsuojelutarkoitukseen. Tästä kunnan omistamaa suo- ta oli 370 hehtaaria ja kahdeksan yksityisen maanomistajan aluetta yh- teensä 130 hehtaaria. Ensimmäisen kerran pakkolunastettiin alueita suojelutarkoitukseen. Sanomalehti Suomenmaassa pakkolunastuksen syitä kommentoitiin mm. seuraavasti: "Lei- vonmäen kunnanhallituksen puheenjohtaja on julkisesti verrannut soiden suojelua keuhkotaudin suojeluun, koska "kumpikin leviää yhtä hyvin"."

Lehtien yleisönosasto- ja pääkirjoituksissa todettiin, että suojelulle - jopa pakkolunastuksen avulla - oli hyvät perusteet. Samassa yhteydessä kuitenkin korostettiin, että alueesta tulee maksaa arvon mukainen hinta ja lisäksi menetettyjen työpaikkojen korvaamiseksi valtiovallan tulee ryhtyä erityistoimiin. Suon hinnaksi maa- ja metsätalousministeriö määritteli Met- sähallituksen tekemän arvion mukaan 800 000 markkaa (n. 130 000 euroa), mutta kunta arvioi alueen kymmenen kertaa arvokkaammaksi. Maa- ja metsätalousministeri Taisto Tähkämaa painotti lausunnossaan, että toimitusmiehet ratkaisevat hinnan, ei valtioneuvosto, ja että myös turvevarat on huomioitava hinnassa.

Uusi Suomi kävi laajassa artikkelissaan läpi kiistan vaiheita otsikolla "Valtion ja Leivonmäen kunnan pokeripeli". Artikkelissa todettiin, että maan pienimpiin kuuluva Leivonmäen kunta on pelannut kovaa pokeria valtion kanssa panoksinaan luonnonarvot ja kymmenet työpaikat. Kunnan valttina on ollut maan arvokkaimpiin kuuluva Haapasuo.

Lehdelle Heikki Häkkinen totesi, että "meidän tukenamme tulevat pakkolunastuksessa olemaan maan parhaat asiantuntijat". Kunnansihteerinä toiminut Juhani Huttunen pohti haas- tattelussa valtiolta saatavia korvauksia menetetyistä verotuloista ja maanviljelijä Uuno Mynttinen, suurimman yksityisen suoalueen omistaja totesi, että "ei kukaan koskaan ole käynyt kysymässä, myisinkö vapaaehtoisesti suoalueeni".

Uskottuna miehenä tuolloin ollut Eero Nurminen muisti ajan hyvin ja kertoi, että lopulta juuri Uuno Mynttisen vapaaehtoinen kauppa määritteli suon hinnan Leivonmäellä. Valtiolle ensisijainen toive oli maanvaihto, kunnalle työpaikat ja korvaus, jossa turpeen arvo huomioitiin täysmääräisesti. Vuosia kestäneen viivyttelyn jälkeen lopulta vuonna 1985 maaoikeuden päätöksellä kunnalle maksettiin Haapasuosta 1,6 miljoonaa markkaa (n. 0,3 miljoonaa euroa). Kunta haki vielä valitusoikeutta korkeimpaan oikeuteen, mutta sitä ei myönnetty.

Leivonmäellä kokoontuneelle Keski-Suomen maakuntaliiton kokoukselle kunnan näkemyksiä esitteli kunnanvaltuuston varapuheenjohtaja Erkki Lindell. Hän totesi paikallislehden mukaan että, "Leivonmäki on Haapasuon ansiosta piirretty maailmankartalle. Haapasuo-asiassa on meillä täällä sellainen käsitys, että käsittely on tapahtunut väärässä järjestyksessä, so., että maaseudun vapaassa ja väljässä asumisrauhassa syntynyt ja kasvanut, mutta 9% työttömyysasteessa kärsinyt ja keskikaljaa nauttinut ei jaksa innostua luonnonsuojelusta, kun rasvainen silli olisi parempi vaihtoehto. Pahalta tuntuu myös ajatus, että kapustarinta (Charadrius apricarius) tulevaisuudessa elää ja voi hyvin täällä, mutta Homo leivonmäkiensis saa lähteä hakemaan uutta pesäpaikkaa."

Vaikka tunteet Haapasuon ympärillä velloivat kiihkeinä, suo eli elämäänsä ja säilytti voimansa. Keski-Suomen museoon rakennettu Haapasuo puhkesi sananmukaisesti kukkaan, kun huhtikuussa lumen alta otettu pala suota museoväen hyvässä hoidossa palkitsi hoitajansa. Ensin tilat täytti suopursun kukkien tuoksu ja myös suomuurain puhkesi näyttelytilassa kukkimaan. Lehtori Veli Saaren ja fil. tri Jussi Viitalan kokoamassa Uhanalainen Haapasuo -näyttelyssä Keski-Suomen museo ja Jyväskylän seudun luonnonsuojeluyhdistys halusivat tehdä tunnetuksi Haapasuon arvokasta luontoa ja tukea suojelupyrkimyksiä.

"Leivonmäkisen isän pojanpoika hakee 30 vuoden päästä luvattu ja korvausrahoja seisten eduskunta talon rappusilla karvalakki kourassa marraskuisessa räntäsateessa." kunnanvaltuuston puheenjohtaja Erkki Lindell. Maakuntapäivien avauspuhe, Joutsan Seutu 3.4.1980.

Paikkakunnalla ensimmäisen julkisuutta saaneen puheenvuoron Haapasuon luonnon säilyttämisen puolesta piti Leivonmäki-Seuran puheenjohtaja Tauno Riihiaho. Leivonmäki-päi- vien pääjuhlassa Riihiaho totesi, että "Meille ei tässä asiassa riittänyt mikään kompromissi, vaan me olemme härmäläisiä loppuun asti. Rohkenenkin esittää, että Kaakkoisen Keski-Suomen kunnat ryhtyisivät yhteistoimintaan yhtenäisen ulkoilureittiverkoston aikaansaamiseksi tänne Päijänteen itäpuolelle ja siinä samalla pitkospuut Haapasuolle. Tällöin voisi paikkoja tuntematon matkailijakin lähteä tutustumaan kauniiseen erämaaluontoomme."

"Leivonmäen asukkaat ovat jakautuneet asiassa eri leireihin", kirjoitti paikallislehti, joka oli lähtenyt haastattelemaan kuntalaisia Haapasuo-näyttelyyn. Leivonmäki-päivillä puhuneen Tauno Riihiahon voimakas kannanotto suojelun puolesta pisti näyttelyssä kävijät pohtimaan kysymystä. Pekka Hytönen totesi, että nykyinen malli on melkohyvä. Tunnelmia paikkakunnal- la kuvaa kuitenkin seuraava kohta jutusta: "Tunteet käyvät ilmeisesti melko kuumina, sillä yksi haastateltavista säikähti vieressä kuunnelleen naishenkilön hänen mielipiteitään kohtaan esittämää arvostelua niin, ettei missään nimessä halunnut nimeään tai kuvaansa julkisuuteen. - Ties millaisia vihamiehiä saa sanojensa takia. Hänen mielestään suo pitäisi ehdottomasti säilyttää luonnontilaisena vaikka ymmärsikin maanomistajien vastustavan kannan."

KIISTAA SORASTA JA RANNOISTA

Haapasuon luonnonarvot oli tun- nettu pitkään, mutta tulevan kansallispuiston alueelta löytyi ajan myötä lisää arvokkaita ja suojeltavia luontotyyppejä. Maa- ja metsätalousministeriön harjujensuojelutyöryhmän vuonna 1980 esittämään valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan kuului viisi keskisuomalaista harjujaksoa, joista suurimpana Leivonmäen Joutsniemi-Harjunkangas suuruudeltaan 275 hehtaaria. Nyt kunnassa turpeen ta- loudellisten arvojen rinnalle nousi kysymys soranoton ja soranottoalueiden tulevaisuudesta. Joutsan Seutu kirjoitti keväällä 1982, että Leivonmäen kunnanhallitus suhtautui harjujen suoje- luun myönteisesti, kunhan se ei vaaranna soranottoa. Seuraavana vuonna uutisoitiin, että "Leivonmäen kunnan- hallitus ylitti toimivaltansa viime keväänä myöntäessään luvan soranot- toon Harjunlahdella ilman tarvittavia lausuntoja seutukaavaliitolta ja ympäristöministeriöltä."

Maaseudun Tulevaisuus uutisoi: "Leivonmäen sorakuopat suojelualueeksi. Leivonmäen kunta ja maanomistajat eivät hyväksyneet harjuohjelman laajentamista. Heidän mukaansa suojeluun oli alunperin esitetty vain Joutsniemeä, mutta nyt aluetta on laajennettu käsittämään myös Harjunkankaan alue. Läänin ympäristönsuojeluntarkastaja Päivi Halinen totesi lehdelle, että Keski-Suomessa on viisi harjujensuojelualueeksi esitettyä kohdetta. Se on ehdoton vähimmäismäärä."

"Haapasuon aluetta tulisi luonnon suojelun ohella käyttää hyväksi koulutus- ja valistustoiminnassa, siis mahdollisimman monipuolisesti." Professori Mikko Raatikainen, Joutsan Seutu 22.10.1981

UUSIA IDEOITA

Syksyllä vuonna 1982 Leivonmäen päättäjät esittelivät kunnassa vierailleelle sisäministeri Mikko Jokelalle toiveita, joihin kuuluivat mm. Haapasuon suojelualueelle palvelujen, kuten opastuskeskuksen rakentaminen, virkistyskalastusalueen perustaminen ja kämppien rakentaminen. Rutalahteen haluttiin vierasvenesatama ja Kailasuolle turvelaboratorion kenttäasema. Haaveissa oli jopa turvevaroja hyödyntävä briketti- ja pellettitehdas tai kemiallinen tuotantolaitos. Ammatillisen kurssikeskuksen laajennusta toivottiin 110 oppilaasta jopa 200 oppilaspaikkaan. Kivisuon kurssikeskuksen ja Selänpohjan kiinteistöjen tulevai- suutta pohdittiin eri toimijoiden tapaamisissa.

Keväällä 1985 opetus- ja työvoimaministeriön päälliköt olivat ideointimatkalla Kivisuolla. Selänpohjan rakennuksia kaavailtiin mahdollisesti virkistysalueen palvelutiloiksi. Ulkoministeri Paavo Väyrysen vieraillessa Leivonmäellä esitti kunnanvaltuuston puheenjohtaja Juhani Myllykangas Selänpohjaa pelastushallinnon koulutuspaikaksi. Suojelualueen kehittämisestä Myllykangas totesi: "Me odotamme tälle luonnonsuojelualueelle valtakunnallista valtion retkeilyaluetta." Samassa tilaisuudessa puhunut Vapo Oy:n toimitusjohtaja Juhani Arppe ehdotti turvemuseon perustamista Leivonmäelle yhtiön keräämistä arkistoista. "Pitäjä voisi tällöin esitellä samanaikaisesti suojeltua suoaluetta, nykyaikaista turvetuotantoa, turvesoita tuotannon päättymisen jälkeen eri vuosilta sekä turvetuotantoesineistöä."

Vuonna 1986 valtio hankki Ammattienedistämislaitossäätiöltä omistukseensa Kivisuon ja Selänpohjan alueet kiinteistöineen. "Maaherralla mukavaa kerrottavaa", uutisoi Joutsan Seutu maaherra Kalevi Kivistön ensimmäistä vierailua Leivonmäellä. Selänpohjaan perustettiin Valtion koulutus- ja virkistyskeskus ja VTT:ssä oli laadittu suunnitelma Leivonmäen turvela- boratoriosta. Läänin ympäristönsuojelutoimiston toimistopäällikkö Risto Palokangas kertoi tilaisuudessa, että hän on tehnyt kunnanjohtaja Juhani Huttusen kanssa jo kaksi vuotta sitten aloitteen monitoimretkeilyalueen perustamisesta, mutta hanke etenee hitaasti, koska asiaa suunnittelee epävirallinen työryhmä eikä ympäristöministeriö ole suostunut nimeämään virallista työryhmää. "Metsähallinnon taholta on luvattu, että Selänpohja- Syysniemen valtionalueelle on mahdollisuus saada ulkoilulain mukainen retkeilyalue", kertoi Palokangas.

"Läänin ympäristönsuojelutoimiston toimistopäällikkö Risto Palokangas ja kunnanjohtaja Juhani Huttunen ovat tehneet aloitteen monitoimiretkeilyalueen perustamisesta likimain kaksi vuotta sitten. Idea on maaherra Kivistön mielestä erinomainen." Maaherra Kalevi Kivistön vierailu Leivonmäellä. Joutsan Seutu 30.1.1986

ULKOILU-, VIRKISTYS- VAI LUONNONSUOJELUALUE?

Syksyllä 1981 maaherra Sipponen totesi, että Haapasuo olisi saatava aktiiviseen luonnonsuojelukäyttöön. Maa- ja metsätalousministeriön apulaisosastopäällikkö Pertti Seiska- ri kertoi kansallispuistojen tarjoavan esimerkiksi Lapissa paljon työpaikkoja. Metsähallituksen aluemetsänhoitaja Hinttala toivoi, että kansallispuiston sijasta Haapasuo nimettäisiin aktiiviseksi moninaiskäyttöalueeksi. Kunnanjohtaja Huttunen kertoi kunnanhallituksen kannattavan valtion retkeilyalueen perustamista. Lopuksi päätettiin perustaa laajapohjainen toimikunta suunnittelemaan Rutajärven-Haapasuon alueen kehittämistä ja laatimaan ehdotusta siitä, muodostetaanko alueesta kansallispuisto, valtakunnallinen retkeilyalue vai muu ak- tiivisessa käytössä oleva suojelualue.

Vuoteen 1985 mennessä oli vapaaehtoisilla kaupoilla hankittu 500 hehtaaria yksityisten maita suojelutarkoituksiin. Keski-Suomen läänin ympäristönsuojeluneuvottelukunta vieraili Rutajärven-Haapasuon alueella lokakuussa 1986. Neuvottelukunta samoin kuin ympäristöministeriö kannattivat koko alueen muuttamista luonnonsuojelualueeksi. Leivonmäen kunta tuki maa- ja metsätalousministeriön kantaa, että pohjoisosaan muodostettaisiin ulkoilulain nojalla valtion retkeilyalue.

Metsähallituksen tekemä Haapasuon-Syysniemen luonnonsuojelualueen runkosuunnitelma valmistui vuonna 1987 ja seuraavana vuonna Pirkko Kuvajan pro gradu -tutkielmana Rutajärven-Haapasuon luonnonsuojelu- ja virkistysalueen tavoitesuunnitelma. Valtioneuvosto hyväksyi periaatepäätöksen Haapasuon-Rutajärven alueen muodostamisesta luon- nonsuojelulain mukaiseksi suojelualueeksi. Leivonmäen kunta ajoi edellee vahvasti virkistyskalastusalueen perustamista Syysniemeen.

ENNALLISTAMISTA KÄSIN JA KONEELLA

Syksyllä 1989 käynnistyivät Haapasuolla ensimmäiset ennallistamistoimenpiteet. Alunperin työt piti tehdä koneellisesti, mutta siviilipalvelustaan Kivisuon kurssikeskuksessa suorittanut kirjailija, ympäristöasiantuntija Risto Isomäki ideoi patojen rakentamisen siviilipalvelusmiesten ympäristönhoitotyönä. Lisäksi Keski-Suomen luonnonsuojelupiiri ja paikallinen Kaakkoisen Keski-Suomen luonnonsuojeluyhdistys järjestivät patotalkoot Haapasuolla. Parina kesänä tehtiin patoja myös työllisyystöinä. Viralliset suunnitelmat laati Keski-Suomen vesi- ja ympäristöpiiri. Hanke oli laajuudessaan ainutlaatuinen; suunnitelmissa oli yhteensä 300 padon rakentaminen 200 hehtaarin alalla, jossa oli yhteensä noin 43 km ojia.

Kansallispuiston perustamisen jälkeen Metsähallitus käynnisti laajat ennallistamistoimet vuonna 2004. Kolmen vuoden aikana ennallistet- tiin pääosa suunnitellusta 600 hehtaarista. Suo-ojia tukittiin koneellisesti ja puustoa poistettiin. Metsien ennallistamisessa käytettiin polttamista, pienaukotusta sekä lahopuun määrän lisäämistä kaulaamalla ja kaatamalla puita jopa juurineen. Näissä kohteissa Syysniemen alueella käynnistyi Jyväskylän yliopiston laaja kääpätutkimus.

TAISTELUA RANNOISTA

Valtioneuvosto teki loppuvuodesta 1990 periaatepäätöksen valtakunnallisesta rantojensuojeluohjelmasta. Sen mukaan maamme arvokkaimmat rannat - viisi prosenttia rantaviivasta - päätettiin säilyttää rakentamattomina ja nykytilassaan arvokkaina luonnon- alueina.

Artikkelissaan "Komentomallista kohtuuttomuutta vai legitiimiä luonnonsuojelua?" tutkija Matti Nieminen selvitti Keski-Suomen kuntien ja lehdistön suhtautumista rantojensuojeluohjelmaan. Kielteisimmin siihen suhtautuivat Kuhmoinen, Konnevesi, Leivonmäki, Joutsa, Keuruu ja Pih- tipudas. Kaikista Keski-Suomen kunnista ohjelmaan oli suhteellisesti eniten rantaviivaa merkitty juuri Leivonmäeltä (40%) ja Konnevedeltä (20%). Kunnat korostivat maanomistajien ta- loudellisia etuja. Maanomistajat itse puolestaan kokivat rantojensuojelun loukkaavan eniten maanomistusta itseisarvoisesti, talonpoikaisen kulttuuriperinteen näkökulmasta, eivät niin- kään taloudellisista syistä.

Leivonmäellä kiistaa syntyi Rutajärven rantojen maanomistajien, kunnan ja valtion välillä. Maanomistajien taholta oli vahvaa vastustusta kaikelle kaavalla rajoitetulle maankäytölle. Leivonmäen kunta ajoi puolestaan seutukaavan I vaihekaavan suojelualuemerkinnän muuttamista Rutajärven ja Syysniemen alueella III vaihekaavassa esitetyn mukaisesti virkistys- ja retkeilyaluemerkinnäksi.

Kunnan suunnitelmissa oli edelleen virkistyskalastuskeskuksen rakentaminen Syysjärvelle, mutta sitäkin maanomistajat vastustivat jyrkästi.

Joutsan Seutu -lehti kirjoitti asiasta keväällä 1989: "Kiista Rutajärven- Selänpohjan alueen suojelusta yhä vain kiristyy. Leivonmäen yksityisiltä maanomistajilta lähetystö vallanpitäjiä informoimaan. Rutajärven-Selänpohjan alueen suojeluasia kuohuu Leivonmäellä yhä rajummin. Merkinnän alle tulevan alueen yli 60 yksityistä maanomistajaa ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä."

Syksyllä 1990 Jämsässä oli MTK:n järjestämä tilaisuus, jossa esitettiin, että kaikki yksityisten maille tehdyt rantojensuojeluvaraukset tulee purkaa ja suojelu toteutetaan vain valtion mailla. Leivonmäellä oli pian tämän jälkeen Keski-Suomen ympäristökeskuksen ympäristönsuojelutarkastaja Päivi Halinen esittelemässä 60:lle leivonmäkiselle ja kesäasukkaalle rantojensuojeluohjelmaa. Hän korosti, että jokaisen maanomistajan kanssa neuvotellaan ja pyritään löytämään ratkaisu, joka tyydyttää maanomistajaa.

Vuonna 1987 valtioneuvosto teki periaatepäätöksen 2 000 hehtaarin suuruisen luonnonsuojelualueen perustamisesta Haapasuon-Rutajärven alueelle. Keskisuomalainen uutisoi: "Luonnonsuojelualueen omistaa valtio. Alueen suojelusta, hoidosta ja käytöstä on sovittu ympäristöministeriön ja Metsähallituksen kesken. Leivonmäen kunta hyväksyy ratkaisun."

Valtioneuvoston periaatepäätöksen uutisointi herätti maanomistajissa pelkoa, samoin seuraavassa paikallislehdessä ollut kartta Haapasuon-Rutajärven suunnitellusta luon- nonsuojelualueesta. Lehti otsikoi: "Yli kymmenen kesäasuntoa suojelualueen alle?" Lisäksi lehti siteerasi ympäristöministeriön metsähallitukselle lähettämää kirjettä siitä, että yksityismaita on tarkoitus hankkia valtiolle sitä varten myönnettävän määrärahan turvin. Seuraavalla viikolla lehdessä painotettiin uudestaan aiempaa tietoa, että kyseessä on vasta suunnitelma. Kunnan- johtaja Huttunen oli selvittänyt asiaa ja hänelle suunnittelija Pekka Salminen ympäristöministeriöstä vahvisti, ettei periaatepäätöksen rajaukseen kuulu yksityismaita.

Tilanne ei kuitenkaan ottanut rauhoittuakseen, pikemminkin päinvastoin. Suojeluhankkeesta keskusteltiin lähes sadan hengen voimin Leivonmäellä. Seutukaavajohtaja Martti Ahokas oli esittelemässä tilaisuudessa III vaihekaavaa, joka käsitti Rutajärven pohjoispuolen alueiden muuttamisen suojelualueista virkistysalueiksi noin 1 000 ha:n alueelta. Kokouksen päätteeksi maanomistajat perustivat toimikunnan, joka esitti seutukaavaliitolle suojelualueen supistamista valtion maihin.

Samaan tilaisuuteen oli kutsuttu Maataloustuottajain keskusliiton edustajana maanmittausinsinööri Markku Tornberg, joka arvosteli alustuksessaan Seutukaavaliiton hankkeita. Hän arveli, että suojelualueen rahoitus jää kunnan tai yksityisten maanomistajien maksettavaksi ja innoitti alustuksellaan yleisön voimakkaisiin kättentaputuksiin.

Vapaaehtoisilla maanvaihdoilla ja maakaupoilla valtio hankki alueita pikkuhiljaa suojelutarkoitukseen. Keski-Suomen ympäristökeskus osti tai vaihtoi luonnonsuojelualueeseen rajautuvista Rutajärven rannoista Syyssaaren, Hukkalan, Aholan, Röykän, Harjun ja Luhtalahden ranta-alueet sekä puistoon kuuluvat Rutajärven saaret, jotka sisältyvät valtakunnalliseen rantojensuojeluohjelmaan. Rutajoen ranta-alueita suojeltiin lisäksi osana vesistöalueiden erityissuojelua.

Valtion omistukseen hankitulle alueelle perustettiin 17.1.1991 annetulla lailla ja asetuksella Haapasuon ja Syysniemen luonnonsuojelualue. Laissa todettiin, että "Etelä-Suomen luon- nontilaisina ja erämaisina säilyneiden metsä-, suo- ja pienvesistöluonnon osien suojelemiseksi ja säilyttämiseksi mahdollisimman luonnontilaisina sekä ympäristöntutkimusta ja luonnon- harrastusta varten muodostetaan Leivonmäen kunnassa oleva Haapasuon ja Syysniemen luonnonsuojelualue, jonka pinta-ala on noin 2 130 hehtaaria." Alue kattoi siis noin kaksi kolmasosaa 12 vuotta myöhemmin perustettavasta kansallispuistosta. Suuri osa Harjujärven harjusta ei kuulunut vielä tuolloin suojelualueeseen ja myös Syysniemen pohjoisosien valtion talousmetsiä lisättiin suojelualueeseen ennen kansallispuiston perustamista.

Jo vuonna 1990 Leivonmäen kunta esitti maakuntamuistioon mm. Syysniemen-Haapasuon retkeilypalveluverkoston ja opastuskeskuksen rakentamista. Opastuskeskusasia oli esillä useaan otteeseen aina vuoteen 2007 asti, jolloin ministeri Mauri Pekkarisen pari vuotta luotsaama Leivonmäen kansallispuiston opastuskeskuksen neuvottelukunta lopetti toimintansa todeten, että luontokeskuksen rakentamiseen ja ylläpitoon sitoutuneita tahoja ei löytynyt riittävästi.

Haapasuon ja Syysniemen luonnon- suojelualueen perustaminen ei synnyttänyt suuria otsikoita. Vuonna 1996 Niilo Kukkanen kirjoitti paikallislehteen: "Opastussuunnitelma tekeillä Leivonmäen suojelualueelle". Opettajapariskunta Ritva ja Niilo Kukkanen olivat Leivonmäki-Seuran edustajina antamassa paikallista asiantuntemustaan työryhmälle, joka Metsähallituk- sen ja Jyväskylän yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen kanssa laati suojelualueen opastussuunnitelman. Suunnitelma painottui elämykselliseen ja kokemukselliseen oppimiseen ja se oli suunnattu erityisesti koululaisille.

Vuonna 1993 käynnistyi yksityisten omistamien vanhojen metsien suojelu. Se mahdollisti arvokkaan lisähankinnan, kun Aholan vanha metsä Rutajärven rannalta ostettiin valtiolle ja liitettiin suojelualueeseen. Maanhankintaa tehtiin myös Haapasuon harjulta.

Rutalahdessa kylätoimikunnan ja kalastuskunnan talkoilla raivattiin Korvenkosken alue. Mailis Braun kylätoimikunnasta totesi keväällä 1994, että perusrutalahtisten pitäisi paremmin löytää joen virkistyskäyttömahdollisuudet. Rutalahtisten haave toteutui, kun "Koskikaran kierros" saatiin palvelemaan kyläläisiä vuonna 1997. Rutalahteen saatiin myös lisää suojelualueita, kun Keski-Suomen ympäristökeskus vaihtoi Rutajoen rannalta kolmen hehtaarin alueen rantojensuojeluohjelmaa varten.

Rutalahdessa oli pitkään suunniteltu Rutajoen kunnostusta. Keski- Suomen vesi- ja ympäristöpiirin kalabiologi Anssi Eloranta oli laatinut Rutajoen kalataloudellisen kunnostus- suunnitelman. Kyläkokouksessa vuonna 2000 hän kertoi, että "Rutajoki on Pohjois- ja Keski-Päijänteen virtavesikalaston merkittävimpiä elinalueita ja kuuluu tällä hetkellä useimpiin valta- kunnallisiin ja maakunnallisiin suojeluohjelmiin."

Kivisuon kurssikeskuksessa oli siviilipalvelusmieskoulutus loppunut 1990-luvun alussa. Tyhjilleen tilat eivät kuitenkaan jääneet, sillä VTT Energia rakensi Kivisuon halliin suo- simulaattorin. Yhteensä kolme kappaletta 2,5 metriä leveää, 1,5 metriä korkeaa ja 5 metriä pitkää konttia täytettiin turpeella. Tavoitteena oli luoda mahdollisimman todenmukaiset olo- suhteet, joissa tutkijat pääsivät seuraamaan tarkasti luonnontilaisen suon ominaisuuksia kuten vedenpidätyskykyä ja huuhtoutumista. Vapon toimeksiannosta selvitettiin mm. hakesalaojien toimivuutta.

Vapo Oy esitteli Haapasuon uutta vedenpuhdistusjärjestelmää. Kyseessä oli kemikalointi, jossa veteen sekoitettiin ferrokloridisulfaattia. Se sakkautti veteen liuenneen kiintoaineen ja painui pohjaan. Lopuksi vesi vielä neutraloitiin natronlipeällä. Uusi järjestelmä otettiin käyttöön, sillä Rutajärven rannan asukkaat olivat pitkään valittaneet, että Haapasuon pohjoisosasta Haapalahteen pumpattu kuivatusvesi pilasi järven vedenlaatua.

Vuonna 2005 turvetuotannosta oli poistunut noin 100 hehtaaria, mutta uusi ympäristölupa on myönnetty toistaiseksi ja sitä päivitetään edelleen vuonna 2016, jos tuotanto ei ole siihen mennessä päättynyt. Vuonna 2005 Vapo Oy rakensi tuotantoalueen pohjoispäähän lintutornin ja 2006 se perusti kansallispuistoon rajautuvan 4,7 hehtaarin suuruisen suojelualueen. Tulevaisuudessa, kun turvetuotanto alueella loppuu, perustetaan pohjoisosaan lintujärvi, joka vuosien myötä toivottavasti tarjoaa vesilinnuille uuden elinpiirin ja lisää alueen mo- nimuotoisuutta.

JA SITTEN TULI NATURA

Euroopan Unioniin liittymisen myötä suomalaisessa luonnonsuojelussa siirryttiin koko Euroopan kattaviin järjestelmiin. Unionin tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuu- den väheneminen alueellaan. Luonto- ja lintudirektiiviin perustuvan Natura 2000 -verkoston tavoitteena on säilyttää "suotuisa suojelutaso". Vuosituhannen alussa Eurooppa oli edelläkävijä systemaattisessa luonnonsuojelutyössä luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi, josta oli sovittu vuonna 1992 Rio de Janeirossa solmitussa Yhdistyneiden Kansakuntien biodiversiteet- tisopimuksessa. Suomen ehdotuksen luonnonsuojelullisesti tärkeistä alueista eurooppalaiseen Natura-verkostoon päätti valtioneuvosto vuonna 1998.

Kimmo Saaristo kirjoitti tutkimuksessaan "Avoin asiantuntijuus", että maanomistajat ja heidän etujärjestönsä arvostelivat Natura 2000 -ohjelman valmistelua samoista puutteista kuin rantojensuojeluohjelmaa - paikallisen asiantuntijuuden ja paikallisten intressien väheksymisestä. Myös tiedottamista pidettiin epäonnistuneena. Natura-kritiikki kumpusi hänen mukaansa yleisestä EU-kriittisyydestä, joka tässä sai konkreettisen ilmenemismuotonsa. Maa- ja metsätalouden merkitys oli Suomessa muuta Euroopan Unionin aluetta merkittävämpää ja juuri maaseutuväestö oli suhtautunut kaikkein kielteisimmin Unioniin liittymiseen.

Pirkko Määttälä otti paikallislehden jutussaan voimakkaasti kantaa ja kirjoitti, että "Keski-Suomen ympäristökeskuksen johtaja Risto Palokangas ei päässyt kunnolla esittäytymisen al- kuunkaan, kun hänet jo lähes jyrättiin välihuomautusten ja kitkerien kommenttien alle." Tilaisuudessa Palokangas ja luonnonsuojelupäällikkö Päivi Halinen kertoivat, että suurin osa Natura-ohjelmaan tulevista alueista on ennestään suojelun piirissä ja toisaalta Naturan piiriin tulevat alueet eivät välttämättä ole tiukasti suojeltuja, esimerkiksi vesistöjen virkistyskäyttö jat- kuu ennallaan. Leivonmäen kunnanhallituksessa hyväksyttiin lausunto, jonka mukaan Leivonmäellä on ollut yhden kunnan osalle jo ylimitoitetusti suojelualueita ennen Natura-ehdotusta. Kunnat ja MTK organisoivat tukitoimia maanomistajille valitusten tekoa varten.

Keski-Suomen luonnonsuojelupiiri totesi lausunnossaan Natura 2000 alueelliseen ohjelmaan Haapasuon-Syysniemen luonnonsuojelualueen osalta, että sitä tulee laajentaa kansallispuis- ton mittoihin. Lausunnossa todetaan, että alueella on paljon valtion ja yhtiöiden maita.

Kansallispuiston perustamisesta antamassaan lausunnossa piiri esitti kolmea uutta valtion omistamaa aluetta liitettäväksi kansallispuistoon. Laajennusta esitettiin metsiensuojelullisiin syihin vedoten Syysjärven länsi- ja itäpuolisiin valtion maihin, jotka sitten liitettiinkin puistoon. Piirin esittämää Selänpohjan länsipuolista aluetta ei ole vuoteen 2011 mennessä suunniteltu liitettäväksi puistoon.

Haapasuo-Syysniemi-Rutajärvi- Kivijärvi -Natura-alueen pinta-alaksi tuli 5 063,8 hehtaaria. Natura-aluekuvauksessa todetaan seuraavasti: "Rutajärven, Haapasuon ja Syysniemen alue on laaja, monipuolinen ja ekologisesti hyvin merkittävä kokonaisuus, joka käsittää suo-, järvi-, joki- ja metsäalueita. Suurin osa alueesta kuuluu Haapasuon-Syysniemen luonnonsuojelu- alueeseen. Sitä täydentävät Rutajärven rantojensuojeluohjelman alueet ja rantayleiskaavalla rakentamattomiksi jätettävät ranta-alueet ja saaret. Kohteeseen kuuluu myös Aholan vanhojen metsien suojeluohjelman kohde, Haapasuon seutu- ja yleiskaavojen suojeluvarauksiin perustuvat laajennukset sekä Kivijärvi." Vuoden 2000 aikana saatiin Natura-alueelle hankittua lisää alueita, Rutajärven rannalta 58 hehtaaria ja Haapasuolta 15 hehtaaria. Tavoitellusta Natura-alueesta oli tuolloin suojelussa jo 94%.

TYÖTÄ JA JUHLAA

Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen alkoi hankkeiden aika. Vuonna 1995 toteutettiin Leivonmäellä matkailun verkostoitumishanke, joka rakentui Etu-Ikolassa sijainneiden Vanha-Penttilän viinitilan, Mäkiahon juustolan, Tommolan puutarhatilan ja Tallimäen hevostilan ympärille.

Yritysten yhteistyötä edistävästä "Himmeli"-hankeesta alkoi vuosia kestänyt työ, jossa oli niin onnistumisia kuin epäonnistumisiakin.

Keski-Suomen liitto, Keski-Suomen ympäristökeskus ja Leivonmäen kunta olivat löytäneet yhteisen näkemyksen ja EU-hanketyön välineeksi monenlaisiin toimenpiteisiin, joilla luontomatkailua, reitistöjen rakentamista, alueen palvelujen kehittämistä ja markkinointia edistettiin. Valitettavan lyhytikäiseksi jäänyt Kaakonseudun Oppimiskeskus oli merkittävä toimija yritysten kehittämistyössä ja koulutuksen tuottajana. Valtio kunnosti omistamaansa Selänpohjan koulutuskeskusta ja sitä hallinnoi Jyväskylän teknillinen oppilaitos, joka vuokrasi tiloja koulutuskäyttöön.

Matkailun ja kädentaitojen kehittäminen olivat alueella keskeisiä. Tavoitteena oli uuden yritystoiminnan synnyttäminen. Suosta Voimaa -hanke toimi sekä luontomatkailuyrittäjyyden että seudullisen yhteistoiminnan kehittäjänä. Kansallispuiston saaminen oli keskeinen tavoite ja sen tiedettiin lisäävän koko seudun vetovoimaa. Vajaakäytöllä olleet Selänpohjan ja Kivisuon kurssikeskukset suunniteltiin tulevan luontokeskuksen toimipaikoiksi.

Kaakonseudun Oppimiskeskuksen "Suo-osaaminen tuotteiksi ja palveluiksi" -koulutuskokonaisuus haki suoluontoon liittyvään yritystoimintaan uutta, kokonaisvaltaista lähestymistapaa yhden teeman - suon - ympäriltä. Kehitettiin tuotteita hoitoturpeen ympärille. Rutasen lomamökit tarjosi sekä hoitoja että turvesaunaa, josta pääsi pulahtamaan suoveteen molskimaan. Tupasvillakuituja sekoitettiin niin villaan kuin puuvillaan ja opeteltiin valmistamaan huovutettuja ja kudottujatekstiilejä. Tupasvillasta tehtiin jopa paperia. Tuhansia vuosia suon sy- vyyksissä olleesta liekopuusta valmistettiin koriste-esineitä ja avaimenperiä, nappeja ja nimikylttejä.

Elintarvikepuolelle syntyi Mäkiahon juustolan suoviinijuusto "Natustella", jonka yhtenä raaka-aineena oli Viinitila Vanha-Penttilän paikallisten järvien rannalta kerätyllä suo- myrtillä maustettu valkoherukkaviini. Suokulttuuria saatiin ihailla Kotiseututalo Simolan Suonäyttelyssä, jossa voitiin hypistellä paikallisia suotekstiilejä ja liekopuutuotteita. Esillä oli Ritva Kukkasen luontokuvien muistonäyttely. Suotietokeskus Kammista puretusta näyttelymateriaalista oli koottu monipuolinen esittelykokonaisuus Suomen suoluonnosta. Avajaisissa tarjottiin suoboolia, kuunneltiin Viihdekuoro Karpaloja ja annettiin virkistäviä turvejalkakylpyjä halukkail- le. Aivan omaa suokulttuuriaan edustaa Suosählyturnaus, jota Leivonmäen Pyry on järjestänyt vuodesta 1999 Peurasuolla, jonka Tauno Riihiaho antoi erikoiseen urheilukäyttöön.

Leivonmäen kunnan 130-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 2000 ja sen kunniaksi järjestettiin mm. suoluontoaiheinen valokuvauskilpailu sekä tilattiin näytelmä. Paikallinen teatteriryhmä Kuhaus esitti Marita Kärkkäisen kirjoittaman näytelmän "Suon laidalla kylä", joka fiktiivisesti kertoi ih- misten elämästä pienessä kylässä, jonka rauhallisen elämän turvetuotanto mullistaa. Piirteitä Kivisuon 50-luvun tarinoista tunnisti ainakin osa paikkakuntalaisista.

Maaseudun sivistysliiton 50-vuotisjuhlia vietettiin Haapasuolla Vapon turvetuotantoalueella vuonna 2002.

Tunnettujen kotimaisten taiteilijoiden, performanssitaiteilija Roy Vaaran, tanssija Reijo Kelan ja muusikko Heikki Laitisen lisäksi juhlissa esiintyi ulkomaalaisia taiteilijavieraita. Paikallista osaamista edustivat kansanmusiikkiyhtye Opeleekion ja Virvatulet -tanssiryhmän upea yhteisproduktio. Arkkitehdit Marco Casagrande ja Sami Rintala olivat suunnitelleet jo edel- lisenä vuonna ympäristötaideteoksen, jota varten perustettiin usean hehtaarin ruokohelpiviljelmä. Alueen keskellä oli käräjäkivet, joilla myöhemmin kokoontui Leivonmäen kunnanvaltuusto.

KOHTI KANSALLISPUISTOA

Keskisuomalainen uutisoi joulun alla 1998: "Leivonmäen kunnanvaltuusto päätti maanantaina esittää Haapasuon ja Syysniemen luonnonsuojelualueen muuttamista Leivonmäen kansallispuistoksi. Aloite hankkeeseen tuli Leivonmäen Yrittäjiltä." Näin oli virallisesti käynnistetty prosessi, joka eteni monien neuvottelujen, vierailujen ja kokousten kautta toivot- tuun tulokseen. Keskeisessä roolissa oli ympäristöministeriön ylitarkastaja Jukka-Pekka Flander, joka valmisteli esitystä uusista kansallispuistoista.

Syksyllä 2000 vieraili ympäristöministeri Satu Hassi Leivonmäellä ja kesällä 2001 eduskunnan ympäristövaliokunta ja joukko keskisuomalaisia kansanedustajia. Hassi kertoi Keskisuomalaiselle, että uusia kansallispuistoja perustetaan todennäköisesti 1-2 eikä missään tapauksessa yli neljää. Hän jatkoi, että Leivonmäen alueesta on annettu erittäin myönteisiä arvioita. Sillä on selkeää omaleimaisuutta Suosta Voimaa -hankkeen takia." Luonnonsuojelualueen lisäksi ministeri Hassi tutustui suoteeman ympärille kehiteltyyn kulttuuri- ja yritystoimintaan. Suoretkellä kaikui Karpalot-kuoron esittämä Suoviisu. Erityisesti Hassi ihastui hoitoturpeeseen, jonka vaikutuksia hän muisteli myöhemmin kirjassaan Tukka hat- tuhyllyllä.

Media kiinnostui uudesta kansallispuistoehdokkaasta. Vihreässä Langassa Minna Roisko otsikoi: "Suo tuo voimaa Leivonmäelle" ja Jarkko Mänttäri Kansan Uutisissa: "Haapasuota riittää vielä hyvin Leivonmäen kansallispuistoksi". Vuonna 2002 Maaseudun Tulevaisuus uutisoi: "Hassi listasi valmisteluun kolme kansallispuistoa". Mukana olivat Repovesi, Haapasuo-Syysniemi ja Pallas-Ylläs. Joulukuussa Keskisuomalainen kirjoitti: "Eduskunnalta sinetti Leivonmäen kansallispuistolle". Samasta asiasta Joutsan Seudun päätoimittaja Markku Parkkonen otsikoi pääkirjoituksensa "Joululahjoja seutukunnalle" ja jatkoi, että "kansallis- puiston perustaminen ei suinkaan ole prosessin loppu vaan alku koko seudun kehittämiselle lähinnä matkailun sektorilla". Myös televisio tarttui aiheeseen. Leivonmäen kansallispuisto-hanketta esiteltiin niin Erätulilla, Ympäristöuutisissa, A-Studiossa kuin Keski-Suomen ja YLE:n valtakunnallisissa uutislähetyksissä.

EDUSKUNNASSA PUHUTTUA

Leivonmäellä tehty vuosien työ heijastui myös puheenvuoroissa, joita eduskunnassa pidettiin keskusteltaessa laista Leivonmäen kansallispuistoksi. Lokakuun 23. päivänä vuonna 2002 avasi silloinen ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Pentti Tiusanen (vas) eduskunnan lähetekeskustelun seuraavasti: "Arvoisa puhemies! Tässä on hienosta asiasta kysymys: laki Leivonmäen kansallispuistosta."

Varsinkin keskisuomalaiset kansanedustajat ajoivat lakia yhteistuumin. Lakiesityksen ensimmäisessä käsittelyssä ympäristövaliokunnan keskisuomalainen jäsen Susanna Huovinen (sd) totesi: "Leivonmäen kansallispuiston nimi kuvaa tätä puistoa oikealla tavalla, antaa sille paikkakunnan. Samalla tietenkin kiitoksia myös kunnan suuntaan siitä tiiviistä yhteistyöstä, jota eri tahot ovat tämän kansallispuistohankkeen eteenpäin viemiseksi siellä paikallisesti ja alueellisesti tehneet."

PÄÄTÖS JA JUHLAT

Eduskunnan toisessa käsittelyssä 11.12.2002 hyväksyttiin laki Leivonmäen kansallispuistosta. Tasavallan presidentti Tarja Halonen vahvisti sen 24.1.2003 ja laki astui voimaan 1.3.2003. Kansallispuiston pinta-ala oli perustamishetkellä noin 2 900 hehtaaria. Puiston virallisia avajaisia vietettiin Euroopan kansallispuistopäivänä 24.5.2003.

Vaikka paikallisten asukkaiden luonnonsuojeluun epäilevästi suhtautuva kanta ei 70- ja 80-luvuilla ollut niin yksimielinen kuin ulospäin saattoi näyttää, jakoi kansallispuiston perus- taminenkin mielipiteitä. Hankkeiden avulla puiston perustamiseen liittyviä asioita käsiteltiin lukuisissa tilaisuuksissa ja myös median aktiivinen osallistuminen tiedon levittäjänä esti vääri- en tietojen leviämisen. Keski-Suomen ympäristökeskuksen, Metsähallituksen ja kunnan yhteisellä hankkeella ja Keski-Suomen liiton tuella käynnistettiin puiston ja lähialueiden palveluvarustuksen kehittäminen jo ennen puiston virallista syntymäpäivää.

Puiston perustamisen jälkeen Metsähallitus käynnisti alueen palveluvarustuksen kehittämisen. Aluksi ohjenuorana oli jo vuonna 1987 laadittu hoito- ja käyttösuunnitelmaluonnos Haapasuon-Syysniemen alueelle. Siirtymävaiheen suunnitelma valmistui 2004 ja sen puitteissa rakennettiin pääosin nykyinen palvelukokonaisuus: polut ja reitit, nuotiopaikat, laavut ja puolikodat. Leivonmäen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma hyväksytiin lopullisesti vuonna 2009.

Leivonmäen kunta käynnisti heti juhlahumun laannuttua uuden hankkeen, joka rakensi kunnan omistamasta Harjunlahden uimarannasta viihtyisän koko perheen kesänviettopaikan.

Hankkeella tehtiin lisäksi monia alueen tunnettuutta lisääviä toimia. Yhteistyössä Jyväskylän yliopiston, Leivonmäen Kurkiauran koulun ja muiden työtahojen kanssa toteutettiin Virtuaa- lisuo -verkkosivusto, joka kertoo monipuolisesti soista, niiden luonnosta ja suojelusta sekä eri käyttömuodoista.

OMA YHDISTYS

Retkeilijät löysivät Leivonmäen kansallispuiston nopeasti. Aluetta markkinoitiin Jyväskylän seudun lähiretkeilyalueena ja jo vuoden 2002 arvioidusta 2 000 kävijästä määrä yli kaksinkertaistui ensimmäisenä kansallispuistovuonna. Vuonna 2008 kävijöitä oli 14 500 ja vuonna 2011 yhteensä 15 000.

Keväällä 2006 perustettiin Leivonmäen kansallispuiston ystävät ry, jonka pääasiallinen toiminta painottuu erilaisten retkien ja tapahtumien järjestämiseen. Yhdistys pyrkii monin tavoin korvaamaan sitä puutetta, joka syntyi kun Metsähallitus lopetti parin vuoden jälkeen opaspalvelut ja luontotuvan Leivonmäeltä.

Leivonmäen kansallispuistoa on luonnehdittu keskisuomalaisen luonnon pikkujättiläiseksi. Sen perustamisen historiaa voi pitää suomalaisen luonnonsuojelun läpileikkauksena. Erilaisten suojeluohjelmien puitteissa on Leivonmäellä tehty pitkäjänteisesti luonnonsuojelutyötä monista ristiriidoista huolimatta. Vaikka Leivonmäen kuntaa ei enää ole, kunnan nimi säilyy kansallispuiston nimessä.

English summary
LEIVONMÄKI NATIONAL PARK IN MUNICIPALITY OF JOUTSA

One third of the total land area in Finland was originally covered by mires, but their use has been so intensive that less than one third of the original mire area is today in a natural state. In Finland the ecological and regional diversity of mires is higher than in any other region equal size in the world.

A rapidly expanding forest drainage in the 1960's was a reason to start the work to save at least part of the Finnish mires. First mire conservation plans were completed at that time, in- cluding Haapasuo Mire, which was taken in mire conservation in 1980. In 1991 was established a Haapasuo- Syysniemi nature reserve area and in 2003 Leivonmäki National Park.

In Leivonmäki National Park you can experience the diversity of natural features of Central Finland Region. Characteristic for the park are mires, lakes, shores and esker forests. In a rel- atively small area (30 sq.km), there are valuable natural features in a diverse landscape. Especially protected areas are the large Haapasuo Mire, which is in its' natural state, and the esker formation running through the area. The National Park is very important in conserving threatened animal and plant species and so being very useful for study and research.

In the wilderness-like landscape of Leivonmäki National Park, the hiking trails and duckboards are ideal for day trips, because of their suitable length (2-7 km) and because they are not too demanding. There are several campfire places in the area, some of which have shelters. The camping sites and lean to shelters attract visitors to stay overnight in the National Park. The area is managed by Metsähallitus.